Helluntai on niin suuri pyhä, ettei silloin nurmikaan kasva, sanotaan. En luota sananlaskuun, vaadin omien silmieni todistuksen, minä epäuskoinen Tuomas,  vaan pakkaan lapset autoon ja lähden hautausmaalle katsomaan, lähetänkö kesätyöntekijät maanantaina leikkaamaan nurmikkoa vai jatkamaan hautojen kunnostusta. Nostan nuoremman rattaisiin, aurinko sokaisee silmäni, paita tarttuu kiinni hikiseen selkään. Hautausmaan käytävän hiekka rahisee rattaiden alla.  Vanhan osan kuusien varjossa on miellyttävän viileää ja hämärää. Vanhempi lapsi lukee hautakivien kirjoituksia, laskee synnyin- ja kuolinajoista vainajien ikiä, vasta seitsenvuotias mutta lukee ja laskee niin hyvin että on naapuruston legenda. Yhtäkkiä lapsen ilme romahtaa ja hän purskahtaa katkeraan itkuun. Kuulomatkan päässä kävelevä pariskunta pysähtyy ja tuijottaa meitä huolestuneesti. Kyykistyn ja halaan seitsenvuotiasta. Hän henkäilee kuumia nyyhkytyksiä jo ennestään hikistä olkaani vasten, sitten hän saa puserrettua itsestään ulos itkun syyn: Niin paljon kuolleita lapsia! Minä kaivan taskustani nenäliinan, pyyhin pienet märät kasvot ja niistän nenän joka valuu kuin ränni keväällä, selitän, että ennen vanhaan lapsen kuolema oli yhtä luonnollinen asia kuin vanhuksen kuolema, ei ollut lääkkeitä ei tietoa sairauksista, mutta nykyään on onneksi toisin, noitten lasten kuolemasta on jo kauan aikaa, onhan se kamalaa mutta älä kulta itke, nuo ihmiset luulevat että minä rääkkään sinua. Seitsenvuotias rauhoittuu, näen hänen ilmeestään että hän ymmärtää mutta ei hyväksy, pienempi istuu rattaissa ja katselee ja kuuntelee meitä ihmeissään, miettii, onko jotain oikeasti hätänä ja pitäiskö ruveta itkemään, mutta rauhoittuu kun isompi tyyntyy. Lähdemme autolle nopeinta reittiä. Seitsenvuotias pitää katseensa tiukasti hiekkakäytävässä, huulet ja silmäkulmat kurtussa, suree edelleenkin lukemattomia tuntemattomia pieniä siskoja ja veljiä, joiden jäännökset lepäävät maan alla. Kun elämän karuus ja rosoisuus iskee, se sattuu, sivulliseenkin, jopa sadan vuoden kuluttua. Seuraavien päivien aikana keskustelemme kuolemasta. Tunnen itseni avuttomaksi ja syylliseksi, minähän vein hänet hautausmaalle, mutta vastaan parhaan kykyni mukaan, sillä olen omassa lapsuudessani nähnyt,  mikä taakka on niiden lasten harteilla, joiden kysymykset jäävät kieppumaan ilmaan tuulten vastattavaksi. Arki loksahtaa pian paikoilleen, mutta lapsi kammoaa äidin työpaikkaa kauan.