Vainaja tuhkataan, lukee listassa. Otan arkun kaapista ja valmistaudun viemään sen alttarille. Siinä on kantokahvat. Ihmettelen, miksi. Eihän tuhkaukseen menevää arkkua kanneta kappelista ulos, se jää paikoilleen kun saattoväki lähtee siunaustoimituksen jälkeen pois.

Kahvojen arvoitus selviää, kun kuusi mustapukuista miestä tulee tapaaman minua puoli tuntia ennen siunaustoimituksen alkamista. “Me haluaisimme kantaa äidin ulkokautta kappeliin ennen siunauksen alkua. Käykö se?” kysyy porukan nokkamies. Kyllä se käy. Onneksi en vielä ehtinyt viedä arkkua alttarille.

H-hetki koittaa viisi minuuttia ennen siunaustoimituksen alkamisaikaa. Miehet kantavat arkun jalkopää edellä kylmiöstä ulos. Minä kävelen mukana varmistaakseni, että kaikki sujuu hyvin. Nousemme kappelin pääoven portaat, kävelemme ovesta sisään, poikki eteisen, keskikäytävää pitkin. Saattoväki tervehtii arkkua nousemalla seisomaan. Alttarilla odottaa tyhjä katafalkki. Kantajat laskevat arkun katafalkille. Minä käännän katafalkin niin, että arkun jalkopää on saattoväkeen päin ja pääpuoli pappiin päin, lukitsen katafalkin pyörät ja irrotan kahvan. Toimitus voi alkaa.

Tämä oli erään suvun miesten tapa tehdä viimeinen palvelus eräälle omistaan. Siinä yhdistettiin vanhaa ja uutta hautajaiskulttuuria. Kaunista.