http://www.youtube.com/watch?v=8gFYzErcweg

 Huhtikuu on kuukausista julmin,
kasvattaa syreenejä kuolleesta maasta
sekoittaa muiston ja halun,
herättää kevätsateellaan tunnottomat juuret.

- T.S Eliot: Kuolleiden hautaaminen (ote) -

Huhtikuussa hautausmaa on ruma, märkä ja surkea paikka. Lumi sulaa ja lumen alta paljastuu kynttilöitä, mädänneitä kukkia, talvimyrskyjen pudottamia oksanpätkiä, kuolleita lehtiä, jäniksen papanoita ynnä muuta vähemmän viehättävää. Maa on vielä roudassa eikä ime sulamisvesiä, joten ilman kumisaappaita ei hautausmaalle kannata mennä. 

Kaiken tuon surullisen ja kuolleen sälän keskelle ilmestyyy pääsiäisen alla haudoille iloisen keltaisia väriläiskiä. Haudoilla kävijöillä on  mukava tapa tuoda ruukkunarsisseja ja tulppaanikimppuja haudoille. Pääsiäisnarsissi symboloi ylosnousemusta ja kuoleman voittamista. Erinomainen teema huhtikuiselle hautausmaalle! Tulppaanit taas symboloivat iloa. Elämä jatkuu.

Ruukkunarsissi

Leikkotulppaaneja

"Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.

Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden
Ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen."

Nuorimmaiselle tulee Koululainen -lehti. Uusimman numeron Tietopysäkiltä bongasin seuraavan tiedonjyväsen:

"Tervehdys "Morjens" tulee latinan kielestä ja vapaasti suomennettuna se tarkoittaa "Olet kuoleva"."

Hauta, Campo Santon hautausmaa, Pisa, Italia

 Hektinen hautausmaan kesä on kääntynyt syksyksi. Omaiset ovat pikkuhiljaa alkaneet tuoda syyskukkia haudoille.

Muistakaa kastella syyskukkia niin kauan kuin lämmintä säätä riittää!

Kevääseen saakka säilyviä kukkia:

Calluna on sukua luonnonvaraiselle kanervalle. Se kestää hyvin sään vaihteluita ja pysyy kauan hyvän näköisenä.

Erica eli kellokanerva on näyttävä kasvi, mutta ei niin kestävä kuin calluna. Se tarvitsee syksyllä ennen maan jäätymistä paljon vettä. 

Hopealanka jäätyy pakkasten tullen ja säilyy muuttumattomana kevääseen saakka,

Hopealehti eli hopeavillakko on kesäkukka, mutta se kestää pientä pakkasta. Jäädyttyään se on kaunis aina seuraavaan vesikelikauteen saakka.

Syksyn kukkia, jotka eivät kestä talven yli:

Pallokrysanteemia on montaa eri väriä: lilaa, valkoista, keltaista, punaista ja oranssia. 

Muita syksyn kaunottaria, jotka eivät kestä talvea, ovat esimerkiksi koristekaali ja hebe eli pensastädyke. Niistä minulla ei ole kuvaa, mutta googlettamalla löytyy.

Kesälomalla kävin Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkossa. Kirkko on v. 1519-21 rakennettu pieni kaunis kivikirkko. Kirkossa on esineistöä katoliselta ajalta. Kristuksen kärsimyshistoriaa kuvaavat kattomaalaukset ovat 1650-luvulta.

Kirkon tunnetuin nähtävyys on Kemin kirkkoherrana v. 1615-1628 toimineen Nicholas (Nikolaus) Rungiuksen muumio. Muumio on nähtävillä kirkon lattiasyvennyksessä lasiarkussa. Tiesin etukäteen Rungiuksen tarinan tavallisimmat legendat:

- hän oli saarnannut kansalle, "Jos minun sanani ovat tosia, ei ruumiini koskaan mätäne".

- muumiolla on vain yksi käsi, koska joku kirkkoon tunkeutunut humalainen oli tanssittanut muumiota niin rajusti, että toinen käsi irtosi

Pyhän Mikaelin kirkko  on kesäisin tiekirkko. Kahdella eurolla saa opastetun kierroksen, itsekseen saa kirkkoa katsella ilmaiseksi. Emme ottaneet maksettua opastusta, mikä tällä hetkellä kaduttaa: kotona etsin lisätietoa Rungiuksen vaiheista, ja olisi ollut mielenkiintoista kuulla, millaisena Keminmaan seurakunta muumion legedaa matkailijoille tarjoilee.

Lasmarkin (Meri-Lapin paikallistietoa) sivuilla on Maija Kallisen artikkeli  "Legendoja ja käsityksiä Rungiuksesta kansan suussa ja politiikan välineenä" (Jatuli 1990) 

Suosittelen artikkelia jokaiselle, joka on kiinnostunut Rungiuksen muumion vaiheista. Napsauta linkkiä, ja sen takana löytyvältä sivulta otsikko n:o 3:n alla olevia sivuja.

Kerron tässä joitain ydinkohtia Kallisen artikkelista:

Suomessa on saanut haudata kirkon lattian alle vainajia vuoteen 1822 saakka. Muumioituneita vainajia on löydetty useasta Suomen kirkosta, Pyhän Mikaelin kirkostakin useampia kuin yksi. Pyhän Mikaelin kirkon muumiot ovat todennäköisesti kuolleet ja haudattu talvella, ja he ovat pakastekuivuneet, jolloin normaalia mätänemistä ei ole tapahtunut.

Rungiuksen muumio on ollut nähtävillä perimätiedon mukaan jo 1700-luvulta lähtien, mutta vasta 1900-luvulla hänestä tuli valtakunnallinen kuuluisuus populaarilehdistön kiinnostuttua legendasta. (Artikkelin lähdeluettelosta poimittua: Apu 1941:6: Kivettynyt ruumis kummittelee, Seura 1937:48: Aution kirkon salaisuus) 1970 -luvulla oikeuskanslerin aloitteesta tutkittiin, saako muumioita pitää näytteillä. Kiistaa käytiin sekä virallisella taholla että lehdissä. Lopulta Oulun tuomiokapituli antoi v. 1983 päätöksen, jonka mukaan muumion näytteilläpito ei riko lakia, joten sen näyttäminen voidaan sallia. Edellytyksenä oli, että muumion näyttämisestä ei peritä maksua eikä sitä tule mainostaa matkailunähtävyytenä, eikä kirkon ja hautausmaan toiminta ja rauha saa häiriytyä.

Rungiuksen puheita ja saarnoja ei ole aikoinaan kirjoitettu muistiin. Ruumiin säilymislegendoja on kolme:

1) Luterilaisen opin tuonti katolisen tilalle: "Jos nämä minun sanani eivät ole tosia, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat tosia, ei se mätäne."

2) Kirkossa rukoiltu yhteisesti, että pitkä kuiva kausi päättyisi ja sade pelastaisi sadon: "...Niin totta kuin ruumiini säilyy tuomiopäivään saakka, niin Herra kostuttaa maan ennen iltaa..." Ja Herra antoi sateen.

3) Rungius ekokatastrofin ja maailmanlopun ennustajana: Tulee aika, jolloin kalat loppuvat vesistä, riista metsästä ja metsät häviävät ihmisen pahuuden tähden.

Muumion oikea käsivarsi on katkennut olkapäästä saakka. Käsivarren tuhoajaksi on kansanperinteessa ehdokkaita pilvin pimein: eräs lukkari, paikalliset humalaiset, saksalaiset merimiehet, venäläiset vainolaiset, amerikkalainen turisti...

Rungiuksen legendassa voi havaita yhtäläisyyksiä roomalaiskatoliseen pyhäinjäännösperinteeseen. Muumio välittää uskonnollista sanomaa vielä satoja vuosia kuolemansa jälkeen.

(Suntio miettii: Mitä Nicholas Rungius itse nykytilanteestaan ajattelisi? Pitäisikö hän esilläoloaan häväistyksenä, vai olisiko tyytyväinen saadessaan levittää sanaa vielä kuoltuaankin? )

Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkko. Paanukatto, paksut kiviseinät, ympärillä vanha hautausmaa.

Kirkossa on esineistöä katoliselta ajalta.

Taka-alalla näkyvät avonaiset luukut. Niiden välissä olevan syvennyksen pohjalla on Rungiuksen muumio. Sitä ei saa kuvata. Mietin, että moni on varmastikin käynyt tutustumassa kirkkoon muumion takia, mutta kuinka moni on jättänyt käymättä siellä, koska lasiarkussa makaava muumio pelottaa?

Kirkon katto on täynnä maalauksia 1650 -luvulta.

Sakastin ikkuna. Karua, karua.

Helluntai on niin suuri pyhä, ettei silloin nurmikaan kasva, sanotaan. En luota sananlaskuun, vaadin omien silmieni todistuksen, minä epäuskoinen Tuomas,  vaan pakkaan lapset autoon ja lähden hautausmaalle katsomaan, lähetänkö kesätyöntekijät maanantaina leikkaamaan nurmikkoa vai jatkamaan hautojen kunnostusta. Nostan nuoremman rattaisiin, aurinko sokaisee silmäni, paita tarttuu kiinni hikiseen selkään. Hautausmaan käytävän hiekka rahisee rattaiden alla.  Vanhan osan kuusien varjossa on miellyttävän viileää ja hämärää. Vanhempi lapsi lukee hautakivien kirjoituksia, laskee synnyin- ja kuolinajoista vainajien ikiä, vasta seitsenvuotias mutta lukee ja laskee niin hyvin että on naapuruston legenda. Yhtäkkiä lapsen ilme romahtaa ja hän purskahtaa katkeraan itkuun. Kuulomatkan päässä kävelevä pariskunta pysähtyy ja tuijottaa meitä huolestuneesti. Kyykistyn ja halaan seitsenvuotiasta. Hän henkäilee kuumia nyyhkytyksiä jo ennestään hikistä olkaani vasten, sitten hän saa puserrettua itsestään ulos itkun syyn: Niin paljon kuolleita lapsia! Minä kaivan taskustani nenäliinan, pyyhin pienet märät kasvot ja niistän nenän joka valuu kuin ränni keväällä, selitän, että ennen vanhaan lapsen kuolema oli yhtä luonnollinen asia kuin vanhuksen kuolema, ei ollut lääkkeitä ei tietoa sairauksista, mutta nykyään on onneksi toisin, noitten lasten kuolemasta on jo kauan aikaa, onhan se kamalaa mutta älä kulta itke, nuo ihmiset luulevat että minä rääkkään sinua. Seitsenvuotias rauhoittuu, näen hänen ilmeestään että hän ymmärtää mutta ei hyväksy, pienempi istuu rattaissa ja katselee ja kuuntelee meitä ihmeissään, miettii, onko jotain oikeasti hätänä ja pitäiskö ruveta itkemään, mutta rauhoittuu kun isompi tyyntyy. Lähdemme autolle nopeinta reittiä. Seitsenvuotias pitää katseensa tiukasti hiekkakäytävässä, huulet ja silmäkulmat kurtussa, suree edelleenkin lukemattomia tuntemattomia pieniä siskoja ja veljiä, joiden jäännökset lepäävät maan alla. Kun elämän karuus ja rosoisuus iskee, se sattuu, sivulliseenkin, jopa sadan vuoden kuluttua. Seuraavien päivien aikana keskustelemme kuolemasta. Tunnen itseni avuttomaksi ja syylliseksi, minähän vein hänet hautausmaalle, mutta vastaan parhaan kykyni mukaan, sillä olen omassa lapsuudessani nähnyt,  mikä taakka on niiden lasten harteilla, joiden kysymykset jäävät kieppumaan ilmaan tuulten vastattavaksi. Arki loksahtaa pian paikoilleen, mutta lapsi kammoaa äidin työpaikkaa kauan.

Pöydät ovat järviä. Valkeat pöytäliinat jääkansia järvien pinnalla. Ympärillä istuvat
surijat mustia monoliitteja rannalla. Keittiöstä leijuu karjalanpaistin ja perunamuusin tuoksu. Lohturuokaa, pehmeää ja lämmintä. Astelen hiljaa pöydän ääreen, vieras toisesta todellisuudesta farkuissani ja nahkatakissani. Nostan Hello Kitty -reppua ja sanon hiljaisella äänellä: “Tämä löytyi kappelin eteisestä- “ Kukaan ei sano sanaakaan. Sitten yksi pää kääntyy, yksi suu aukeaa, kysyy vastapäätä istuvalta pikkutytöltä: “Tuo on kai sinun?” Tyttö nyökkää. Ojennan repun hänelle, sanon: “Ole hyvä.” Keittiössä kalisevat astiat, salissa hiljaisuus huutaa. Kävelen mahdollisimman hiljaa ulko-ovelle. Ulkona päästän lihakseni rentoutumaan ja jatkan kotiin.
 

Kuva on Valamon luostarin hautausmaalta Heinävedeltä.

"Anna, Herra, ikuinen rauha autuaalliseen kuolonuneen nukkuneelle palvelijallesi  ja suo hänelle iankaikkinen muisto. Ole iäti muistettu, iäti muistettu, iäti muistettu." (Kanoni edesmenneen puolesta)