Tämä Kodin Kuvalehden keskustelupalstan kirjoitus ei jättänyt minua rauhaan. Skannasin sen tähän.Jos rikoin tekijänoikeuksia, kertokaa, niin poistan sen.

Lähetin lehden lukijapalstalle viestin, jossa annoin kahden avuntarjoajan yhteystiedot:

Kriisikeskus Tukinet https://www.tukinet.net/ 

Palveleva puhelin 01019-0071
 
 

 Ystävän isä kuoli lyhyen mutta ankaran sairauden uuvuttamana. Ystävä oli pari päivää sairaslomalla. Keskittyminen suurta tarkkuutta vaativaan työhön ei onnistunut. Hän yritti samalla hoitaa niitä lukuisia välttämättömiä asioita, joita perheenjäsenen kuolema tuo mukanaan -asioita, joita voi hoitaa vain maanantaista perjantaihin kahdeksan ja neljän välillä, aikana, jolloin niin sanottua säännöllistä työaikaa tekevien on itse oltava töissä.

Miksi perheenjäsenen kuoltua ei voisi saada pari päivää palkallista asioidenhoitovapaata? hän ihmetteli. Se ei montaa kertaa saman henkilön kohdalle työuran aikana sattuisi. Kuolemantapauksen jälkeen on niin kovasti järjesteltävää, ja moni asia pitää hoitaa virka-aikana, kun itsekin pitäisi olla töissä. 

Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta uskon, että toive palkallisesta kuolemantapausvapaasta on utopiaa. Töitä saa ja jopa pitää kyllä viedä kotiin, mutta kotiasiat eivät saa näkyä työpaikalla, on ajan henki. 

Tässäpä linkki Taloussanomien parin päivän takaiseen uutiseen Poissa töistä, palkka juoksee -näin se käy.  Kyynistä tekstiä. Taidanpa jutun innoittamana alkaa sarja-avioitujaksi. Kehitän ideaa edelleen: puoliso pysyy samana, mutta erotaan ja avioidutaan uudelleen kerran vuodessa. Ja hääpäivä on tietenkin aina työpäivänä 

Joskus on siunaustoimituksia, joiden ajankohdasta ja paikasta lähiomaiset kieltävät antamasta etukäteen mitään tietoja mahdollisille kyselijöille. Silloin me noudatamme lähiomaisen toiveita, eikä meiltä heru tietoja.

Joskus meitä yritetään hyvinkin määrätietoisesti saada puhumaan sivu suumme. Eräs ilman hautajaiskutsua  jäänyt omainen soitti kaikki työntekijät läpi ja kysyi hautajaisten ajankohtaa, tuloksetta. Sitten hän kävi päivittäin sukuhaudalla katsomassa, milloin sinne kaivetaan hauta. Kun hauta oli kaivettu, hän tuli aamulla siunauskappelille, ja kun hänelle ei kerrottu, milloin k.o. henkilön hautajaiset pidetään, hän kävi kappelilla katsomassa aina tasatunnein, onko tutun näköistä saattoväkeä kokoontumassa hautajaisiin. Kun hänen omaisensa hautajaiset alkoivat, hän istui takapenkkiin ja oli siellä hautaansiunauksen ajan. Kun siunaustoimitus päättyi, hän poistui. Lähiomaiset eivät olleet koko aikana häntä huomaavinaankaan.

Nämä eivät ole miellyttäviä tilanteita työntekijöillekään. Lähiomaisilla on silti oikeus päättää, pitävätkö he isot vai pienet hautajaiset. Siunaustoimitus on jumalanpalvelukseen verrattava, siis periaatteessa julkinen toimitus: sieltä ei ketään asiallisesti käyttäytyvää poisteta. Hautaansiunaamista ei kuitenkaan voi verrata esimerkiksi sunnuntain messuun: suru on, etenkin nykyään, niin yksityinen asia. Siksi on lähiomaisten asia päättää, kenelle hautaansiunaamisesta kerrotaan. Hautaansaatto, hautaanlasku ja muistotilaisuus eivät ole julkisia toimituksia. Sen tiesi myös edellisen esimerkkini kutsumaton omainen, koska hän ei lähtenyt haudalle.

Tietosulun syynä voi joskus olla väkivaltaisuuksien pelko. Joskus on hautajaisia, joissa pelätään esimerkiksi aggressiivisen ex-puolison tulevan paikalle rähinöimään. Minulta on joskus kysytty, mitä valmiuksia minulla on taltuttaa häirikkö. Kun sanoin, että puhumalla yritän rauhoittaa, olivat omaiset tyytymättömiä. Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että he toivoivat, että minulla olisi jotain kättä pidempää. (Voin jo kuvitella iltapäivälehtien otsikot:  SUNTIO KYYNELKAASUTTI ja PAMPUTTI hautajaisvieraan). Aseistusta ei ole, eikä sitä ole tarvittu. Vaikka potentiaalinen rähinöijä tulisikin hautajaisiin, on hautajaistilanne sellainen, että siinä ei tee mieli alka möykätä. Jos häiriöitä tulee, yritetään pärjatä puhumalla. Jos se ei auta ja tilanne menee vaaralliseksi, soitetaan poliisi.

Esi-isämme uskoivat, että vainajan henki liikkuu elävien joukossa vielä muutaman päivän ajan kuolemansa jälkeen. Vasta kuolleesta ei saanut puhua pahaa: hänen henkensä saattoi  olla kuulolla, suuttua ja kostaa.

Myös meidän aikanamme pidetään huonona käytöksenä, jos vasta kuolleesta puhutaan pahaa. Kaarina Hazardin Iltalehti -kolumni "Ludvig Borga" on poikinut ennätysmäärän kanteluita Julkisen Sanan Neuvostolle.  Nykyihminen tuskin pelkää, että Tony Halmeen henki ilmestyy pikkutunneilla kummittelemaan. Kuollut ei voi puolustautua, siksi vasta kuolleesta ei pidä puhua pahaa. Se on kuin potkisi maassa makaavaa tajutonta. Ja ei pidä unohtaa, että vainajilla on surevia läheisiä: heillä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ilman että heitä muistutetaan vainajan huonoista puolista ennen kuin ruumis on kylmennyt. Ihminen joka on kuollut, mutta jota ei ole vielä haudattu, on ajatuksissamme eräänlaisessa välitilassa: ei enää keskuudessamme mutta ei vielä kokonaan poissa.

Itse henkilökohtaisesti olen Hazardin kolumnista sitä mieltä, että yli meni. Alussa ja lopussa kolumni on mediakritiikkiä, mutta väliosa on mielestäni ihan selkeää henkilön mollaamista. Käsittääkseni Halme teki eläessään pahaa lähinnä itselleen, ei muille.  Ihmettelen myös Iltalehden kaksinaamaisuutta: he ovat tienanneet kivasti Halmeen hairahduksista revityillä otsikoilla, mutta julkaisevat "mediakriittisen" kolumnin, jossa paheksutaan sekä Iltalehden tapaa tehdä "uutisia" että ihmisiä, jotka noita uutisia lukevat.