Ovelta kuuluu vaimea koputus. Naispappi tulee ilmoittamaan,  että on aika aloittaa.

Jos perhe tuntee olevansa valmis siihen,  voidaan aloittaa kellojen soitto.

Jos he tuntevat olevansa valmiita?

Miten he voisivat tuntea olevansa valmiita? 

Ei lapsi saa kuolla ennen vanhempiaan.  -  -  -

-  -  -

Papin kysyessä, ovatko he valmiita aloittamaan, isoveli jäykistyy. Hän haluaisi huutaa.  Pysäyttää ajan. Tehdä kaiken tekemättömäksi. Hän haluaisi läimäyttää naispappia. Möyhentää hänet! Mutta kaikki on väistämätöntä. Hänen yhteenpuristetut hampaansa kirskuvat kuin sepelimylly.

Lähdetään sitten! hän kuiskaa äidille ja nousee itsekin, ja hänen noustessaan koko hänen maailmansa sortuu, on kuin pilaa, että kaikki tapahtuu samanaikaisesti,  että kaikki sortuu samalla kun hän itse nousee pystyyn. 

Ja kirkonkellot soivat.

 

Tekstilainaukset ovat Jonas Gardellin kirjasta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: Kuolema, s. 15 ja 16. Ollaan nuoren miehen hautajaisissa. Äiti, isosisko ja isoveli ovat murheen musertamia. Papin viaton lause on vähällä saattaa heidät tolaltaan.

Olen itse käyttänyt lausetta "jos olette valmiit" uurnanhautauksissa. Niissä saattoväki on yleensa etuajassa paikalla. (Usein on kyllä se yksi Osku-eno, jota odotellaan varttitunti. Sitten odotellaan.) Kun väki on paikalla ja he ovat valmiit, lähdemme haudalle. Aloin lukea alussa siteeraamaani Gardellin kirjaa mennäviikolla. Seuraavana päivänä oli uurnan hautaus. Vainaja oli ihan liian nuori kuolemaan, ja tunnelma oli sen mukainen. Kirjan hautajaiskohtaus oli niin elävänä mielessäni, että vaikka olen monta vuotta sanonut vastaavassa tilanteessa: "Jos olette valmiit, voimme lähteä haudalle." , tällä kertaa sanoin "Jos teistä tuntuu siltä,  voimme lähteä haudalle." Kömpelöä.  Tuntuu siltä tai ei, on valmis tai ei, vainaja pitää haudata. Parasta olisi varmaan sanoa: "Jos kaikki ovat paikalla, lähdemme haudalle." Oli miten oli, hautauspalveluketjun työntekijä ihan vilpittömästi yrittää välttää lisäämästä elävien tuskaa. 

Olemme joskus kollegoiden kesken miettineet, sanommeko omaisille "otan osaa", kun tapaamme heidät. Se on mielestäni niin henkilökohtainen ilmaus, että en sano sitä kuin tuttujen hautajaisissa.  Muille vain esittelen itseni. Samoilla linjoilla kuuluivat kollegatkin olevan. (Luin jostain tositarinan, että kun pappi oli sanonut leskelle ottavansa osaa, leski oli pahastunut ja kysynyt, että minkähän osan pastori haluaa, käden vai jalan?) Eräs työkaverini käyttää vanhaa ilmaisua "valitan surua."  Se on neutraalimpi kuin "otan osaa", ja k.o työtoverini suuhun se istuu luontevasti. Jos meidät ohjeistettaisiin käyttämään surunvalitteluilmaisua kohdatessamme omaisia, käyttäisin sitä.