Opin aikoinaan verraten nopeasti rakentamaan henkisen suojan itseni ja asiakkaitten surun välille. Tätä työtä ei jaksa kauaa tehdä, jos imaisee saattoväen surun itseensä. Toisinaan tuo suojakuori murtuu. Silloin itken, mutta vasta kotona.

Muutamia huomioita olen tehnyt itsestäni. Miten on muilla kuolematyötä tekevillä, on asia erikseen.

Kun läheinen ihminen on vakavasti sairas, tämä työ on myrkkyä. Olen sekä töissä että vapaa-ajalla ahdistunut ja kannan sisälläni muodotonta möykkyä, joka muistuttaa surua mutta ei ihan ole sitä.

Kun läheinen on kuollut, työ voi jopa lohduttaa. En ole yksin. Kuolema on jo tapahtunut, mutta meidän elävien on jatkettava elämää.

Jos on oikein masentunut, tämä työ voi olla vaarallista. Kuolema voi alkaa tuntua niin tavanomaiselta, että mieleen hiipii ajatus, että kuolisinpa minäkin.

Työnohjausta, työnohjausta! Myös meille ei-hengellisen työn tekijöille!