Olen pyrkinyt aina olemaan asiakkaisiin, pappeihin ja kanttoreihin päin rauhallinen ja looginen, vaikka seinän takana olisi melkoinen hötäkkä päällä ja katastrofin aineksia ilmassa. Olen luullut, että se on ammattitaitoa. Tuntui yllättävältä ja pahalta,  että joidenkin seurakuntamme työntekijöiden mielestä työni on pelkkää puku päällä seisoskelua ja minun pitäisi alkaa tehdä töitä leipäni eteen. Olen tehnyt vuosikausia töitä niin, että olen sekä fyysisesti että psyykkisesti melko huonossa kunnossa. Työni on sellaista, että sen raskain osa tehdään piilossa muiden silmiltä.

Mitä ei näy, ei siis ole olemassa. Miten lie Jumalan laita?